MMeillä ollaan sairasteltu. Minä ja Prinsessa ollaan yskitty keuhkomme pihalle jo pari viikkoa, nyt likka tosin sai antihistamiinit, jospa ne sitten auttaisivat. Likalle tuli vaihteeksi sitten myös korvatulehdus, edellisen kerranhan sillä oli kuukausi sitten. Nyt ne vaihtoivat antibiootin, jos se sitten tepsisi. Hieman pelottaa, että jos kierre jatkuu, laitetaanko likalle putket korviin. Ei voi kun toivoa, että kierre pysähtyisi. Syksyllä tytöllä taisi olla 3 tulehdusta perä jälkeen. Nyt neiti sitten on ollut kuumeinen to-pe välisestä yöstä asti. Eilen oli kuumeeton päivä ja neiti vaikuttaa olevan taas kunnossa, mutta kun on kökötetty neljän seinän sisällä, eikä tyttö ole päässyt kavereiden kanssa leikkimään, niin alkaa jo tuntua ja kuulua.
Eilen illalla ja tänä aamuna tyttö veti raivarit, kamala huuto ja äiti on tyhmä, eikä hää enkää koskaan tykkää äidistä kun äiti laittaa huoneeseen jäähylle. Temperamenttia tuolla tytöllä riittää. Mies on yhä nukkumassa, ja luonnollisesti oli sitten kiukkuinen kun herätettiin kiukuttelulla. Nyt sitten kaikilla on pinna kireä, Mies meni takaisin peiton alle mutta tuskin tulee kovin hyvällä tuulella sieltä, jahka nousee ylös. Minua ärsyttää että likan pitää tahallaan huutaa (kun neiti tosiaan korottaa äänen ihan vaan uhmatakseen kun vaan sanon, että on hiljaa) ja vetää raivarit ihan vain siitä, että lasten ohjelmat loppuivat. Kyllä minä myös ymmärrän tyttöä, ymmärrän miksi häntä kiukuttaa, ei kipeänä oleminen ja sisällä kököttäminen ole kivaa kenestäkään, etenkään kun näkee ikkunasta (ja kuulee) miten kaverit leikkivät pihalla. Olen kai huono äiti, kun kehtaan myöntää, että ärsyttää, kun minun Pitäisi vain ymmärtää ja olla tyyni kuin viilipytty.
Sitten ärsyynnyn lisää siitä, että Mies on kiukkuinen, vaikka onkin ihan syystä, ei kenestäkään ole kivaa herätä kiljumiseen. Eilisen illankin se oli kiukkuinen ja ilta päättyikin sitten siten, että minä lähdin kiukustuneena hyviä öitä toivottamatta nukkumaan, kun tuntui, että olen vain joku häiriö herralle. Ja sitten Mies tietysti herättyään vetää, ettei haluakkaan enää lähteä suunnitellulle lomareissulle ja minä koen syyllisyyttä. Kyllä tiedän, että en minä, eikä Prinsessa olla häiriöitä hänelle, vaan ollaan tärkeitä ja rakkaita, kyllä minä sen tiedän ja kaikilla on oikeus olla välillä pahalla tuulella. Kai minulla on omia solmuja, että otan itseeni jos joku toinen on pahalla tuulella, koen sen omaksi viakseni. Jos Prinsessa kiukuttelee tai tekee jotain hölmöä, koen senkin omaksi viakseni. Että en ole osannut kasvattaa lasta oikein, että olen huono äiti.
On niin väärin, että yhteiskunta asettaa äitiyteen hirvittävästi paineita. Pitäisi olla sitä ja tätä, pitäisi reagoida niin ja näin ja miten tahansa teet, teet kuitenkin väärin. Äidiltäni saan paljon kuulla, kuinka minun pitää ymmärtää lastani, kyllä minä ymmärrän. Kyllä minä ymmärrän miten paljon toinen on joutunut käymään läpi, kyllä minuun sattuu kun tiedän, että lapseen sattuu. Mutta en kyllä tarvitsisi jatkuvaa muistutusta siitä, minä koen sen syyllistämisenä, koen sen äitiyteni arvosteluna. Kuinka myös minun valintani ovat olleet sitä ja tätä, kuinka minun valintani ovat vaikeuttaneet lapsen oloa, kuinka minun masennukseni ja paniikkihäiriöni ovat tehneet sitä ja tätä ja auta armias jos sairastunkin uudelleen. Sehän voi käydä milloin vain, syystä tai toisesta, halusin tai en. Mutta onko minun sitten elettävä sen pelossa?? Ei äitini tarkoita pahaa, eikä hän sano asioita tehdäksene minulle pahaa oloa. Joskus vain tuntuu, että hän ajattelee ääneen ehkä liiankin suoraan. Joskus, jotkut asiat on parempi jättää sanomatta.
Kyllä minua hävettää, ja tunnen itseni huonoksi, ja syyllisyyttä (voi miten paljon tunnenkaan syyllisyyttä), siitä, että vanhempani ovat joutuneet paljon katsomaan Prinsessaa, olemaan tälle kuin toiset vanhemmat, kun ei heidän pitäisi/tulisi. MINUN lapsi, MINÄ olen hänet tähän maailmaan saattanut, MINÄ olen päättänyt lapsen pitää kun raskaaksi tulin. Minä. Minun hoidettava, minun vastuu ja surullista kuin se onkin, YKSIN minun. Joudunko takaisin siihen kierteeseen, että minun tehtäväni, minun, minun, minun, minä en saa haluta edes hetkeä vapaata, hengähtää, sillä minä tämän lapsen olen hankkinut. Ne ovat niitä yhteiskunnan asettamia paineita, millainen on hyvä, tai jopa täydellinen äiti, johon kaikkien tulee pyrkiä, ja se iskostuu jo alitajuntaan, niin ettei sitä edes välttämättä huomaa. Ja sitten ollaan siinä oravanpyörässä, että yrittää, väsyy ja sairastuu, tajuaa asioita, paranee, asettaa uusia tavotteita ja päämääriä ja rupeaa vähitellen vaatimaan itseltään taas liikaa ja koko rumba alkaa alusta.
Miksi? Miksi, niin moneen asiaan minä koen syyllisyyttä, minun vikani? Kuin suuren suuri paino lepäisi hartioillani, enkä osaa varistaa sitä pois. Kyllä minä tiedän, tiedän mistä ne juontavat. Tiedän, että ne kumpuavat sieltä erään narsistin alistamisesta, siitä kuinka hän polki minut maahan, kuinka teki minut arvottomaksi. Kuinka jos vain yritän ja teen kaikkeni, jopa terveyteni uhalla, minä olisin hyvä. Milloin, voi milloin kelpaan itse itselleni sellaisena kuin olen, epätäydellisenä, mutta silti hyvänä ja tärkeänä. Milloin voinkaan ymmärtää, että kaikki ei ole minun vikani, vaikka joku sanoisikin jonkun asian niin, että voisin sen minun viakseni käsittää. Milloin minä riitän itselleni ihan vain minuna, Iidana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätäthän viestiä käynnistäsi! Risut ja ruusut tänne, kiitos.