perjantai 18. kesäkuuta 2010

Perjantai joka on jostain, aivan.. syvältä.

Nyt on ollut kyllä niin huono päivä! Aamu alkoi Prinsessan kanssa taistelemalla ja riita koski yllättäen aamupalaa, siitä se sitten yltyi, että Miehen kanssa oli riitaa. Sitten piti lentää käymään lääkärissä ja viedä Pikkusisko töihin. Takaisin kotiin ja jälleen piti Prinsessan kanssa riidellä, ja taas koskien ruokaa. Käytiin sitten Prinsessan kanssa pitkä keskustelu käyttäytymisestä ynnä muusta. Kyllä 4,5 -vuotias on vielä pieni, mutta kyllä hänen pitäisi jo jotain ymmärtää. Tyttö on rakas, mutta ainainen taisteleminen (ja se, että joka asiasta pitää lapsen huutaa/itkeä) käy voimille, välillä tuntuu, että mitenkähän kaikkea edes jaksaa. Tokihan pitkienkin keskustelujen käyminen on myös hyvästä.

Puhuttiin Prinsessan kanssa myös hänen omasta isästään ja ne keskustelut ovat aina rankkoja. Se aihe kun on myös minulle vaikea. On vaikeaa nähdä miten omaan lapseen sattuu. Kertoa miten jotkut asiat ovat, likkakin kun on fiksu, ymmärtää ja tietää. On ristiriitaista kertoa asioita, kun tietää että ne ovat lapselle kipeitä ja vaikeita ja haluaa tätä suojella, mutta samalla tietää, että on parhaaksi kuitenkin kertoa, niin kuin asiat todella ovat, kertoa totuus. Myös pieni lapsi ansaitsee totuuden, eikä valheita. Joskus sitä miettii, että mitä siellä pienessä päässä oikein liikkuu, mitä se miettii. Ehkä nämä ovat asioita, joihin ei ole oikeaa tapaa toimia. Teet mitä teet, aina on riski, että valintasi oli huono tai se mahdollisuus, että se oli juuri se oikea. Vastausta tuskin saan tietää vuosiin, jos koskaan.

Kyllä minä toivon, että lapsellani olisi isä, isä jota lapsi oikeasti kiinnostaisi, joka haluaisi tätä nähdä ja olla tämän kanssa, joka kantaisi huolta lapsen hyvin voinnista ja tekisi niin kuin lapselle olisi paras eikä niin kuin itselle on. Sellainen, joka ei tahallaan tekisi niin, että lapseen sattuu. Joka tapaisi lasta kun on luvannut, eikä peruisi kun ei satu huvittamaan. On Mies ollut Prinsessalle hyvä, on hoitanut, on välittänyt, on huolehtinut ja murehtinut, tehnyt asioita. Ollut enemmän kuin isä, kuin Prinsessan oma oikea isä. Mutta oikea isä on aina oikea isä.

Olen tehnyt stopin oikean isän tempuille. Olen sanonut nyt riittää, lapselle tämä on jo liikaa, lapsi ei kestä enempää pettymyksiä. Kun Prinsessa on tarpeeksi vanha, hän saa ottaa isäänsä yhteyttä jos itse haluaa, mutta 4,5 -vuotiasta en voi enää tähän tilanteeseen pahemmin sotkea, nyt riittää. Onko se oikea ratkaisu, onko oikein tehdä stoppi ja viedä se isä. En tiedä, en todellakaan tiedä. Mutta voinko antaa isän enää satuttaa lasta? Ei, sitä en voi tehdä ja sen tiedän. Itsensä kanssa kamppaileminen on raskasta, varsinkin asioissa jotka liittyvät siihen kaikkean rakkaimpaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätäthän viestiä käynnistäsi! Risut ja ruusut tänne, kiitos.